Miksi vakuussopimus on salainen?

Vakuuksien mestari?

Asiakirja voidaan Suomen lain mukaan julistaa salaiseksi, jos sen sisältämät tiedot voisivat julkisuudessa aiheuttaa merkittävää haittaa Suomen kansalle, kansalaisille tai muulle tärkeälle edulle tai oikeudelle.

Paljon mainostettu Kreikan vakuussopimus on nyt julistettu salaiseksi. Se on jopa niin salainen, että ko. asiakirjasta ei anneta edes suomenkielistä tietoa kansanedustajille, jotka joutuvat päättämään sopimuksen hyväksymisestä eduskunnassa. He eivät tiettävästi saa ottaa vieraskielisestä sopimuksesta kopioita eivätkä tehdä edes muistiinpanoja asiasta. Ja tietenkään he eivät saa julkisesti puhua sopimuksen sisällöstä, jos sattuisivat jotain siitä ymmärtämään.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen väittää vakuussopimusta  Suomelle edulliseksi. Oppositiojohtaja Timo Soini väittää sen olevan nykyisellään nollan euron arvoinen, joskin tilanne voi Soininkin mukaan muuttua. Tutkitaanpa julkisuuslain valossa niitä syitä, miksi sopimus on päätetty salata.

Julkisuuslain 24. pykälä määrittää ne perusteet, joilla asiakirja voidaan salata. Tuon pykälän kohdat 11-13 käsittelevät kansantaloudellisia asioita, jotka voisivat tulla kyseeseen salaamisperusteina. Seuraavassa lain ko. kohdat ovat sisennettynä ja ensimmäiseksi mieleen nousevat kysymykset normaalilla leveydellä.

Julkisuuslain mukaan salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä:

Kohta 11) asiakirjat, jotka sisältävät tietoja raha- ja valuuttapoliittisista päätöksistä tai toimenpiteistä taikka niiden valmistelusta tai tietoja finanssi- ja tulopolitiikan valmistelusta taikka finanssi-, tulo-, raha- tai valuuttapoliittisten päätösten tai toimenpiteiden tarpeiden selvittämisestä, jos tiedon antaminen niistä olisi vastoin valtion etua neuvotteluosapuolena taikka vaarantaisi päätösten tai toimenpiteiden tarkoituksen toteutumisen tai muutoin merkittävästi vaikeuttaisi finanssi-, tulo-, raha- tai valuuttapolitiikan hoitamista;

Olisiko tiedon antaminen Kreikka-vakuussopimuksesta vastoin valtion etua? Minä olen Urpilaisen puheista ymmärtänyt, että vakuussopimus olisi Suomen valtion etu? Onko sopimuksessa siis jotain sellaista, jonka julkisuuteen saattaminen vaarantaisi Suomen edun? Ei tunnu vakuuttavalta, joten piste Soinille.

Kohta 12) rahoitusmarkkinoita ja vakuutustoimintaa valvovien sekä rahoitusmarkkinoiden ja vakuutusjärjestelmien toimivuudesta vastaavien viranomaisten laissa säädettyjä tehtäviä varten laaditut selvitykset, joista ilmenee tietoja markkinoiden toimivuudesta tai rahoitus-, vakuutus- tai eläkelaitoksista tai niiden asiakkaista, jos tiedon antaminen niistä aiheuttaisi vahinkoa tai haittaa rahoitus- tai vakuutusjärjestelmän luotettavuudelle ja toimivuudelle;

Miten eurooppalaisten keskinäinen ja paljon julkisuudessakin ollut vakuusjärjestely voisi aiheuttaa vahinkoa tai haittaa rahoitusjärjestelmälle? Eikös tässä ollut tarkoituksena poistaa näitä haittoja pelastamalla konkurssikypsä Kreikka juuri avoimmuudella ja selkeillä rahoitusjärjestelyillä? Avoimmuus ja selkeys eivät ainakaan siis lisäänny. Toinen piste Soinille.

Kohta 13) kansantalouden kehitystä kuvaava tilasto, talouspoliittinen aloite ja toimenpidesuunnitelma sekä muut sellaiset asiakirjat, joihin sisältyvillä tiedoilla ilmeisesti voi olla vaikutusta pääoma- ja rahoitusmarkkinoilla, ennen kuin tiedot on saatettu 8 §:ssä tarkoitetulla tavalla yleisesti julkisiksi;

Sisältyykö vakuusjärjestelyyn sellaisia epämiellyttäviä tietoja, jotka eivät ole pääoma- ja rahoitusmarkkinoiden tiedossa? Eiko Kreikka siis tarvittaessa maksakaan vakuuksia, vai antaako Suomi ne jo ennalta anteeksi? Kyllä tästäkin on pakko antaa piste Soinille.


Tämä tarkastelu oli siis tehty vain julkisuuslain salaamisperusteiden valossa. Mutta olettaen, että valtiovarainministeriö ei halua rikkoa julkisuuslakia, vakuussopimuksessa on jotain todella hämärää. Tätä epäilyä vahvistaa se tieto, että yksikään muu Kreikan tukipakettiin osallistuva euromaa ei halunnut vastaavaa vakuusjärjestelyä. Mäkisen kaltaisen vanhan tiedusteluanalyytikon mukaan Soini epäilyksineen voittaa Urpilaisen 3-0. Tämä tieto muuten lähtee aktiivisten taloudellisen tiedustelun asiamiesten raporteissa Suomesta ulos. Onko se Suomen etu? Ehkä Suomen hallituksen, Urpilaisen tai SDP:n naaman pelastaminen meni nyt kansallisen edun edelle?

Urpilaisen solidaarisuusveron sietämätön keveys

Tyrmääjävaltiovarainministeri?

Valtiovarainministeri ja Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen sanoi 25.2.2012 demareiden puheenjohtajapäivillä Vantaalla, että puolue tavoittelee maaliskuun kehysneuvotteluissa uutta tuloveroluokkaa, joka kiristää hyvätuloisten verotusta:  "Verorasitus on mitoitettava maksukyvyn mukaan. Niiden, joilla on runsaasti tuloja ja varallisuutta, on perusteltua osallistua nykyistä suuremmalla osuudella yhteisiin talkoisiin. Lisäksi kaikkein eniten ansaitseville, yli 100 000 euron kerholle on lisättävä määräaikainen uusi tuloveroluokka. Tämä solidaarisuusvero on yksi tavoitteemme kehysriihessä." Urpilaisen ehdotus keräsi satapäiseltä yleisöltä raikuvat suosionosoitukset.

Tutkitaanpa Urpilaisen ehdotusta faktojen valossa. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on yli 100 000 euroa tienaavia veronmaksajia noin 53 000 henkeä. He maksavat tuloverokertymästä lähes 13 prosenttia, mikä vuodessa tekee lähes 2900 miljoonaa euroa. Viiden prosentin korotuksella tuolta hyvätuloisimmalta osalta voitaisiin siis kerätä tuloveroa 145 miljoonaa euroa nykyistä enemmän. Kymmenen prosentin korotus toisi valtion kassaan jo 290 miljoonaa euroa. Tällöin jokainen noista hyvätuloisista maksaisi vuodessa veroja keskimäärin 5471 euroa nykyistä enemmän. Tuon suurempiin korotuksiin Kokoomus ja RKP tuskin suostuisivat missään tilanteessa vakaimman kannattajakuntansa osalta.

Valtion nettomääräistä velanottotarvetta Urpilaisen hyvätuloisiin kohdistuva "tilapäinen solidaarisuusvero" 10 prosentin maksimikorotustasolla vähentäisi siis maksimissaan tuon 290 miljoonan verran. Se on peräti lähes neljä prosenttia niistä 7300 miljoonasta uudesta velkaeurosta, jotka valtio joutunee tänä vuonna lainaamaan markkinoilta.

En välttämättä vastusta Urpilaisen ehdotusta, mutta samalla on kyllä sanottava pari asiaa suoraan. Kovin kevyitä ovat SDP:n puheenjohtajan ehdotukset, ja suorastaan sietämättömän heppoisin perustein saa puolueen vaikuttajien kokouksessa raikuvia aploodeja.

Hesarin mukaan Urpilainen "tyrmäsi" puheessaan myös oman ministeriönsä virkamiehien (= realistiksi tunnetun Raimo Sailaksen johdolla laaditut) laskelmat, joiden mukaan valtiontaloutta on lisäsopeutettava viidellä miljardilla, jotta hallitus pääsee ohjelmassaan kirjattuihin tavoitteisiin. Urpilainen kyllä sanoi, että kehysriihessä on tehtävä myös vyötä kiristäviä päätöksiä, mutta säästöjä ei saa toteuttaa niin, että ne vahingoittavat työllisyyttä ja talouskasvua. Hän ei kuitenkaan puheessaan määritellyt sopeutustasoa. En voi kertoa, millä Urpilainen tuon Hesarin havaitseman tyrmäyksen teki, sillä minulla ei ole ollut tätä kirjoitettaessa käytössä puheen tekstiä. Olen kuitenkin varma siitä, että taloudellisiin laskelmiin tyrmäys ei perustunut, jos tyrmäystä edes tapahtui. Neljä prosenttia nettovelanottotarpeesta ei riitä edes läpsäisyyn.

Jos Urpilainen olisi halunnut olla rehellinen puolueensa koolla olleille päättäjille, hän olisi avannut arvokeskustelun tuosta sopeutustasosta, sen kohdentamisesta ja ehkä tarjonnut siihen muutamien rikkaiden kurittamista isomman esimerkin. Urpilainen olisi edes voinut sanoa sen, että tuloverojen korotukset on rikkaiden lisäksi ulotettava myös keskituloisiin ja arvonlisäveron korotuksen kautta koko kansaan. Ja rehellistä olisi ollut tunnustaa sekin, että mitä vähemmän valtion taloudessa tehdään menoleikkauksia, sitä suurempia nuo korotukset ovat.

Voisiko joku viisaampi kertoa, mille SDP:n puheenjohtajakokoukseen osallistuneet osoittivat suosiotaan? Verkkosukilleko? Vai jo Urpilaisen ministeriaikana tehdyille tasaverokorotuksille. Vaiko Urpilaisen pyrkimykselle päästä valtiomiessarjaan "tilapäisillä" veronkorotuksilla. Muistamme hyvin Lipposen aikaansaaman tilapäiseksi tarkoitetun taitetun indeksin eläkeläisiin kohdistuneena pysyvänä säästönä.

Päivitys 22.3.2012: Hallituksen kehysriihisopimuksesta selvisi, että Urpilaisen solidaarisuusvero tuo yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville peräti yhden prosentin korotuksen tuloveroon. Valtion taloudessa tuo näkyy 30 miljoonan euron tulolisäyksenä. Ehkä tuo on SDP:lle suuri voitto verrattuna köyhemmiltä ALV-korotuksina kerättävään 700 miljoonaan euroon?

Malli Katainen ja hölmöläisten homma

Malli Kataisen syntyä juhlitaan?

Puolustusvoimien kova kohtalo Kataisen hallituksen kynsissä alkaa realisoitua konkreettisina toimina, jotka varmasti näkyvät tänään, huomenna ja vielä parin seuraavan vuoden ajan mediassa. Tänään 8.2.2012 pidetyssä tiedotustilaisuudessa päähuomion vievät joukko-osastojen, sotilasläänien esikuntien ja joidenkin laitosten lakkautukset. Ne tietysti kirpaisevat pahiten ko. joukkojen henkilöstöä, josta osa joutuu irtisanomisen vuoksi etsimään uuden työpaikan. Toiseksi pahiten ne iskevät toiminta-alueensa yrityksiin ja kuntatalouteen, sillä sijaintipaikkakunnillaan ne ovat olleet isoja työnantajia ja palveluiden ostajia. Näiltä osin kovimmat iskut osuvat kaiketi Keuruun, Jämsän, Joensuun, Lahden ja Kauhavan seutuihin.

Kolme maakuntaa menettää viimeisen rauhan ajan puolustusvoimien yksikkönsä, sillä muutaman hengen aluetoimistot (Lahti, Vaasa, Oulu, Joensuu jne.) ovat yhtä tyhjän kanssa. Näitä uusia demilitarisotuja maakuntia ovat Kataisen hallituksen lakkautusten jälkeen Päijät-Häme, Etelä-Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala. Jo aiemmat lakkautukset ovat puhdistaneet puolustusvoimat Pohjanmaalta, Keski-Pohjanmaalta, Pohjois-Pohjanmaalta ja Pohjois-Savosta muutamia varastoalueita lukuunottamatta. Ahvenanmaa sekä Länsi- ja Pohjois-Lappihan ovat olleet sotien jälkeen vailla pysyviä joukko-osastoja, laitoksia tai esikuntia. Jää nähtäväksi, miten kotimaakunnan joukon katoaminen vaikuttaa maanpuolustustahtoon lähivuosina. Joka tapauksessa on selvää, että yhä useampi lähtee suorittamaan varusmiespalvelustaan tai kertaamaan kauemmas kodistaan.

Nyt esitetyillä joukkojen lakkautuksilla ja yhdistämisillä saavutetaan puolustusvoimien palkka- ja vuokramenoissa ehkä 120 miljoonan euron vuosittainen säästö, kunhan kaikki 2200 palkansaajaa ovat poistuneet vahvuudesta ja kiinteistöjen vuokrasopimukset ovat päättyneet.

Romutuksen alkua kutsutaan nykyään uudistukseksi.
Pihvi on piilotettu kuvan toiseksi alimmaiseen laatikkoon.

Tämän rauhan ajan henkilöstöstä ja kiinteistövuokrista tehtävän leikkauksen lisäksi puolustusvoimat joutuu supistamaan pysyvästi materiaalihankintojaan vuosittain noin 150 miljoonalla eurolla, jotta hallituksen määrärahasupistusten ja menopaineiden aiheuttama 270 miljoonan rahoitusvaje saadaan kurottua umpeen vuoteen 2015 mennessä. Tämä jälkimmäinen leikkaus lopulta onkin "uudistuksen" pihvi. Niitä rahoja, joilla Suomen puolustuksen sodan ajan joukkoja aiotaan varustaa, leikataan siis yli viidenneksellä. Kiviniemen hallitus oli vielä vuonna 2010 kaavailemassa materiaalihankintarahojen korotusta noin 50 miljoonalla eurolla kustannustason nousupaineista johtuen. Tosiasiassa puolustusvoimien varustamiseen käytettävät rahat siis pienenevät reaaliarvoltaan keskimäärin yli neljänneksellä tämän vuosikymmenen jokaisena jäljellä olevana vuotena.

Kataisen hallituksen puolustusmenoleikkaukset ovat suhteellisesti suurempia kuin 1930-luvun jälkipuoliskolla pääministeri Cajanderin nimiin pannut säästöt. Jännityksellä jään odottamaan pääministeri Kataisen ja valtiovarainministeri Urpilaisen puheita siitä siunauksellisuudesta, että emme tuhlanneet rahojamme turhiin aseisiin. Näinhän puhuivat kesällä 1939 sekä itse pääministeri että hänen sosialidemokraattinen valtiovarainministerinsä, Väinö Tanner. Saman vuoden lopulla syttyneen Talvisodan puutteellisesti varustetut sotilaat kutsuivat ylimääräisiä tappioita aiheuttanutta varustustaan ymmärrettävästi malli Cajanderiksi.

1930-luvun ja 2000-luvun asehankinnoilla on eroja muissakin asioissa kuin hinnassa. Ennen Talvisotaa uusi asejärjestelmä kyettiin ottamaan operatiiviseen käyttöön muutamassa vuodessa. Jatkosodan aikana tämä onnistui vieläkin nopeammin, kun kansan kaikki voimavarat oli valjastettu tähän tarkoitukseen. Nykyaikana aikaa kuluu paljon enemmän hankintavalmistelun aloittamisesta käyttöönottoon. Esimerkiksi ensi vuonna toivottavasti käyttöönotettavien miinantorjunta-alusten hankinta aloitettiin muistaakseni jo vuonna 2001 - siis 12 vuotta ennen käyttövalmiutta. Isommat hankinnat, joita on runsaasti sekä maa- että ilmavoimissa, voivat viedä kaupallisten valmisteluiden, ohjeistuksen, infrastruktuurin rakentamisen, koulutuksen, huoltotekniikan yms. asioiden osalta vielä pidempään. Siis se sota-ajan suorituskyky, jonka hankinnassa säästämme lähivuosina, tulee puuttumaan meiltä 2020-luvun alkupuolelta lukien. Kadotettua tai luomatta jäänyttä puolustuskykyä siis ei rakenneta sodan kynnyksellä, vaan kyvyn nostaminen nykyisin on lyhimmilläänkin vuosikymmenen asia.

Supistettu rauhan ajan joukko-osasto- ja varuskuntarakenne kyllä kestävät Suomen puolustuksen tulevat haasteet. Mutta iso kysymys on, miten rajusti pienentyvillä varustelurahoilla kyetään ylläpitämään uskottavaa puolustusta koko maan alueella. Olen aika varma, että yksi tai kaksi sanaa poistuu näiden säästöpäätösten seurauksena maanpuolustusmantrastamme muutaman vuoden kuluttua, kun vaikutukset alkavat todella tuntua. Ne ovat joko "uskottava" tai "koko" tai ehkä molemmat. Venäjän läntisen voimaryhmän esikunnan operatiivisissä suunnitteluelimissä on jo aloitettu tämän pohdinta.

Ensi vuosikymmenten sotilaat voivat todelliseen testiin joutuessaan kutsua varusteluaan malli Kataiseksi, joka on tarkoitettu vain eteläisimmän Suomen pitämiseen. Muualla puolustus muuttuu viivytykseksi ja metsästysseurojen varaan perustuvaksi sissisodaksi.

Kiitämme Kokoomusta, SDP:ä ja muita punavihreitä hallituspuolueitä maanpuolustuksen romuttamisen kiihdyttämisestä vuodesta 2012 alkaen. Romutushan alkoi jo presidentti Halosen kauden alussa sitoutumisella Ottawan henkilömiinat kieltävään sopimukseen, joka Kataisenkin mielestä oli alunperin hölmöläisten hommaa. Ei ollut muuten sattuma eikä ihme, miksi maanpuolustuksesta ei paljoa puhuttu presidentinvaalien alla. Mutta jostainhan rahat on kaivettava kehitysapuun, humanitaariseen maahanmuuttohyysäilyyn ja Välimeren maiden tukemiseen.

Ei ole helppo alku Niinistön tasavallan poliitikoilla

Sauli Niinistö ja Jenni Haukio
Kuva: Lehtikuva

Parhaat onnittelut Suomen 12. presidentille, Sauli Niinistölle, hienosta vaalituloksesta. Ja onnittelut Jennille myös. Hänestä tullee edustava ensimmäinen nainen tasavallalle. Mäkisen torppa jää jännityksellä odottamaan uuden presidentin valtakautta toivoen sille koko kansan edun mukaista menestystä. Presidentti Niinistön aikaansaannoksia odotellessa jaan lukijoille muutamia ajatuksiani vaalin tuloksesta ja joitakin ennakkoarvauksiani tulevasta.

Vaalitulos oli selvä

Sauli Niinistön voitto Pekka Haavistosta ei jäänyt epäselväksi.  Yli 725000 äänen ja yli 25 prosentin ero Niinistön eduksi on lähes murskaava voitto. Voittoa tullee korottamaan vielä pari asiaa, joiden uskon nousevan esiin tarkemmissa analyyseissä. Ensinnäkin epäilen Haaviston kannattajien (ja Niinistön vastustajien) osallistuneen lähes maksimaalisesti toisen kierroksen äänestykseen. Kun mielipidetiedustelut ennakoivat yhdessä Paavo Lipposen kanssa toisen kierroksen tuloksen olevan joka tapauksessa selvä, Niinistön vastahakoisimmista kannattajista osa taisi jäädä pitelemään pakkasia kotiin. Historiallisen heikko presidentinvaalien äänestysprosentti viittaisi tähän.

Joka tapauksessa Pekka Haavisto ei ollut edes lähellä tulla valituksi – toisin kuin nykymuotoisen vaalitavan edelliset kakkoset, Elisabeth Rehn, Esko Aho tai Sauli Niinistö jo kuusi vuotta sitten, jotka  kaikki keräsivät äänistä vähintään 46 prosenttia ja noin puoli miljoonaa enemmän verrattuna Haavistoon nyt.

Mikä toi voiton

Niinistön maine talousasioissa ja Kokoomuksen konservatiivisemman siiven edustajana lopulta toivat ensimmäiseen vaalikierrokseen verrattuna puuttuneet äänet lähinnä Perussuomalaisia, Keskustaa, SDP:n oikeistosiipeä ja Kristillisdemokraatteja edellisissä vaaleissa äänestäneiltä. Kahdesta suvaitsevaisuutta ja maailman parantamisen tarvetta korostaneesta ehdokkaasta Niinistö näyttäytyi kuitenkin enemmän Suomen kansan intressiä ajavana ja konservatiivisempana, mikä takasi nämä äänet kuitenkaan karkottamatta Kokoomuksen uuden ääriliberaalin nuorisosiiven ääniä.  

Haaviston seksuaalinen suuntautuneisuus ja vihreä kulttuurirelativismi vastapainona eduskuntavaalien jytkylle varmasti keräsi runsaasti sympatiapisteitä  yli puoluerajojen, mutta ne eivät vakuuttaneet riittävästi. Oman ja kansallisen talouden alamäki koettiin pelottavammaksi, eikä Haaviston afrikkalaista tai aasialaista rauhanvälitystä korostanut kampanja osunut enemmistöön missään ja kaikkein vähiten Kehä III:n pohjoispuolella. Kansan enemmistö halusi rauhanvälittäjän ja nykyiselle globalisaatiolle alistuvan henkilön sijaan enemmän Suomen etua ajavan presidentin. Kaikille Niinistökään ei ollut tähän tehtävään sopiva, mutta äänestäneiden enemmistölle kyllä.

Vaalin voittajat ja häviäjät

Kokoomus ja Vihreä liitto ovat ilman muuta vaalien voittajia, vaikka henkilövaaliaspekti tässä korostuikin. Kokoomus on enää yhden voiton päässä todella merkittävästä dominanssista Suomen politiikassa. Värisuorasta puuttuvat enää kuntien hallinta ja huippuvirkamiesten nimitykset. Vihreille Haaviston nousu ykköshaastajaksi ohi Perussuomalaisten, SDP:n ja Keskustan ehdokkaiden oli jo voitto, joka saattaa oikein viljeltynä tuoda menestystä myös seuraavissa vaaleissa.

Suurimmat häviäjät nähtiin jo vaalien ensimmäisellä kierroksella. SDP:n kaikkien aikojen surkein menestys aiheuttaa katastrofeja puolueen sisällä, kunhan siellä asia tajutaan. Puoluesihteerin vaihdos ei varmasti riitä korjausliikkeeksi. Paavo Väyrysen loistava kampanja kehnoista lähtökohdista huolimatta tuskin pelastaa Väyrystä vieroksunutta Keskustaa, jonka äänestäjille jäi vaihtoehdoksi vastenmielinen Niinistön äänestäminen.

Väyryselle itselleen Niinistön valinta on tragedia, sillä se viimeistään pysäyttää tien presidentiksi, joka on ollut Paavon tavoitteena jo viimeiset 40 vuotta.  Haaviston haastaminen olisi voinut tulla kyseeseen vielä kuuden vuoden kuluttua, mutta istuvan kokoomuspresidentin kanssa kisaaminen taitaa olla kestoehdokkaalle kuuden vuoden kuluttua ylivoimaista. Sama taitaa koskea myös Haavistoa itseään ja montaa muuta mahdollista yrittäjää. Ja 12 vuoden kuluttua tulevat vaalit Väyrynen jo viettää kiikkustuolissa. 

Timo Soinin johtamille perussuomalaisillekaan vaalit eivät tuoneet mitään etua. Jytky tavallaan suli käsiin kuin hitaasti ja haluttomasti syöty jäätelö kesällä. Ei pitäisi ostaa jäätelöä, jos ei tee mieli. Perussuomalaisten pieni ja heikko puolueorganisaatio hukkasi kehnoon vaalikampanjaan kuukausia aikaa, jota olisi pitänyt käyttää organisaation vahvistamiseen ja valmistautumiseen todelliseen jytkyn kestotestaukseen – ensi syksyn kunnallisvaaleihin.  Strategisen tason möhläys – sanoisin.

Arhinmäki ja Essayah onnistuivat ehkä nostamaan profiiliaan puolueissaan, mutta molemmat saavutukset taitavat jäädä puolueiden sisäisen taktikoinnin tasolle. Kummankaan puolue tuskin eteni yhtään. Ja se kireä-äänisen naisen kampanja ei tuo yhtään lisä-ääntä RKP:lle.

Alhainen äänestysprosentti

Ennätyksellisen alhainen äänestysprosentti osoitti todeksi sen, minkä moni sanoi ensimmäisen kierroksen jälkeen. Valitseminen ”ruton ja koleran” väliltä on vaikeaa ja vastenmielistä. Lähinnä tämä siis kohdistui Niinistön haitaksi, sillä iso osa – joskin vähemmistö - nyt Väyrystä ja Soinia äänestäneistä kansallismielisistä on kurkkuaan myöten täynnä ”suvaitsevaisuutta”, globalisaatiota, vaalipäivänäkin näyttäytynyttä ennennäkemätöntä ilmastonmuutosta ja kehittymättömiä sekä keskenään sotivia kehitysmaita. Nämä teemat näyttävät purevan hyvin vain Helsingissä, kun Anssi Kela soittaa eikä tajunta toimi normaalisti.

Niinistö ja Tuomioja – muutoksia ulkopolitiikassa?

Talousasiat etusijalle panevan Niinistön ottaessa vallan Halosen ja Tuomiojan kehitysmaiden etua painottanut linja on vaarassa. Niinistö tuskin kajoaa heti lempiaiheeseensa – kehitysyhteistyörahoihin – mutta Suomen turvallisuusneuvostojäsenyyden ratkettua ensi syksynä mikään Halosen ja Tuomiojan pyhäksi kokema asia ei ole enää ennallaan. Tässä ei auta edes Urpilaisen pesti valtiovarainministerinä, sillä hänen on jostain kaivettava miljardeittain uusia menoleikkauksia lähivuosina, jos aikoo ministeripaikkansa pitää. Kehitysyhteistyörahat pienenevät, valtiovierailut Afrikkaan vähenevät, palestiinalaiset ja muutkin marginaaliryhmät (joilla ei ole investointipääomia) saavat lämmintä kättä mutta eivät mitään muuta jne.  

Niinistö vieraillee Washingtonissa ehkä jo ennen vuoden loppua ja ensi vuonna Kiinassakin, mutta Tuomioja taitaa jäädä vierailujen ajaksi kotiin pohtimaan ihmisoikeusasioita teoreettisella tasolla Helsingin tutkijoiden ja kansalaisverkostojen kanssa. En muuten ihmettelisi, jos Urpilainen panisi ministerinsä kiertoon ja haluaisi itse ulkoministeriksi.  Tulevien säästöhaasteiden vuoksi Urpilainen tarvitsee Valtiovarainministeriöön sellaisen demarin, joka voidaan dumpata näyttävästi kaatopaikalle ennen seuraavia vaaleja. Olisiko Tuomioja sopiva? Tai kuka haluaisi haastaa Urpilaisen seuraavana SDP:n puheenjohtajana?

Venäjä-suhteetkin saattavat saada uutta dynamiikkaa, sillä Niinistön ja Putinin kemiat voivat toimia paremmin yhteen verrattuna näihin nykyisiin suomalaisiin maailmanparantajiin. Venäjällä on kuitenkin aina arvostettu enemmän muita arvoja kuin pehmeyttä pl. äidin ja pojan suhteet. Ehkä Niinistö ja Putin käyvät ensi talvena kaatamassa muutaman karhun Pohjois-Karjalassa ja lisäksi pari sutta Salon kulmilta ylipäällikköjen yhteistyönä? Siinä yhteiset sotaharjoitusaloitteetkin jäävät jälkeen ja historiaan naurettavaksi asiaksi.

Sauli Niinistön veljenpoikakin kokee vielä tuskaa setänsä kanssa. Ympäristöministeri Villen saattaa olla vaikeaa taivuttaa setäänsä kansainvälisiin ilmastosopimuksiin, jos ilmaston lämpeneminen ei palaa jo 15 vuotta kestäneeltä tauoltaan ja ehdotetut sopimukset edes potentiaalisesti heikentäisivät Suomen elinkeinoelämän työllistämismahdollisuuksia.

Häviäjät – ja aivan erityisesti Kokoomuksen hallituskumppanit – joutuvat vakavasti arvioimaan uudelleen mahdollisuuksiaan. Se ei lupaa hallituspuolueiden harmonian ainakaan lisääntyvän. Pidämmekö syksyllä samalla kertaa kahdet vaalit?

Kuntavaalit seuraavaksi

Ei tule olemaan helppoa presidentinvaalien häviäjillä ja statisteilla. Siitä pitää huolen sekä Eurooppa talouskurimuksineen että sisäpolitiikka kipeine asioineen. Vakuudet, menoleikkaukset, veronkorotukset, kuntareformi ja puolustusvoimien romuttamisyritys tulevat hallitsemaan poliittista keskustelua ennen syksyn kunnallisvaaleja. Kaikki aiheet ovat kansallisesti erittäin repiviä. Toivottavasti uusi presidentti todella ryhtyy koko kansan edusmieheksi ja koettaa ainakin oman toimivaltansa puitteissa sekä mielipidevaikuttajana asettaa kansallisen edun kohdalleen ilman leväperäisiä kompromisseja. Muuten kunnallisvaaleista saattaa tulla kaikkien jytkyjen äiti – oppositiolle. Tai tarkemmin ehkä Keskustalle, sillä Perussuomalaiset taitavat jo olla myöhässä. Jäykkä eurovastaisuus kun ei kunnallisvaaleissa enää riitä. Ei se riittänyt presidentinvaaleissakaan. Äänestäjät nimittäin näyttävät liikkuvan aiempaa herkemmin ja vikkelämmin.

Mutta "kamreeri" Niinistön mukaan tulo ei tee edes Kokoomukselle tulevien ongelmien väistämisyrityksiä yhtään nykyistä helpommaksi.