Yhdenvertaisuus, avioliittolaki ja adoptio

Kun joidenkin prosenttiluokan kokoisten kansalaispiirien mielestä Suomen lainsäädännön suurin syrjintäongelma, nykyinen avioliittolaki ja homoparien kehnot oikeudet lapsen adoptoimiseksi, on jälleen noussut etusivun otsikoihin kiitos Kokoomuksen Lasse Männistön manipuloiman lakialoitteen, tarkastellaanpas asiaa lyhyesti yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Tarkastelen asiaa yhden ainoan ja parhaiten tuntemani henkilön esimerkin valossa.  

Kun aikanaan menin naimisiin vaimoni kanssa, tunsin itseni hyvin yhdenvertaiseksi kaikkien suomalaisten kanssa. Minua ei syrjitty avioliiton osalta, sillä pääsin naimisiin ja vielä kirkkohäiden kera. Olisin varmasti voinut solmia yhdenvertaisesti jokaisen täysivaltaisen suomalaisen lailla avioliiton myös maistraatissa, jos olisin niin halunnut. Kukaan viranomainen tai kirkonmies ei muistanut kysyä minulta seksuaalista suuntautumistani ennen vihkimistä. Vaimoni tosin oli siitä kiinnostunut.  En siis voi oman kokemukseni perusteella kuvitella yhdenvertaisuusongelmia silloin, kun joku suomalainen haluaa avioliitolla vahvistettuun parisuhteeseen vastakkaista sukupuolta olevan henkilön kanssa.

Jos jostain syystä haluaisinkin toisenlaisen parisuhteen vaikkapa naapurina asuvan Pekan kanssa, voisin yhdenvertaisesti jokaisen Suomen kansalaisen lailla rekisteröidä parisuhteen. Minun kaiketi pitäisi ensin erota vaimostani ennen uuden suhteen solmimista ja tietysti suostutella Pekka suhteeseen. Nämä ehdot koskevat yhdenvertaisesti jokaista suomalaista. Siis tässäkään ei ole yhdenvertaisuusongelmia.

Jos vanhempani jostain syystä vuosikymmeniä sitten eivät olisi kyenneet huolehtimaan minusta, olisin varmaankin joutunut uudelleen sijoitettavaksi. Ehkä minut olisi adoptoitu, sijoitettu kasvattilapseksi perheeseen tai olisin kasvanut lastenkodissa. Yhdenvertaisuuteni mahdollisimman hyväksi takaamiseksi olisin varmasti toivonut ensimmäistä vaihtoehtoa, sillä ylivoimaisella suomalaislasten enemmistöllä on oikea isä ja äiti. Adoptio normaaliperheeseen siis olisi turvannut yhdenvertaisuuteni parhaiten, joskin olisin voinut myös kasvattilapsena saada riittävän yhdenvertaisen kokemuksen perhe-elämästä verrattuna ikäisiini suomalaislapsiin.

Jos minut olisi adoptoitu tai sijoitettu homo- tai lesboparin perheeseen, olisin ollut siitä hetkestä alkaen eriarvoisessa lähtökohdassa verrattuna lähes kaikkiin suomalaislapsiin. Homoperheisiin ei ainakaan ennen syntynyt lapsia ja lesboperheissäkin ilmiö on harvinainen. Olisin siis ollut poikkeus heteroparien lapsiin verrattuna. Minulta olisi puuttunut joko isä tai äiti. Olisin varmaan jo varhaislapsuudessani kysellyt tämän poikkeavuuteni tai puutteen perään. Vanhemmiten luultavasti olisin kysynyt myös perusteluja sille, miksi yhteiskunta asetti minut eriarvoiseen asemaan verrattuna lähes kaikkiin muihin lapsiin. Siis minun adoptiotapauksessani yhdenvertaisuus olisi toteutunut eniten adoptiossa heteroperheeseen ja vähiten sijoituksessa homoseksuaaliin perheeseen.

Jos haluaisin adoptoida lapsen vaimoni kanssa, voisin ainakin yhdenvertaisesti kaikkien heteroparien kanssa aloittaa asiassa prosessin. Jokainen Suomen täysivaltainen kansalainen on tässä samalla viivalla, sillä laki ei estä myöskään yksinäiseltä henkilöltä sukupuolisuuntauksesta riippumatta lapseksi ottamista. Voisin hakea adoptiolasta myös siinä tapauksessa, että eläisin parisuhteessa Pekan kanssa. Samoin Pekka voisi hakea adoptiolasta. Siis nykyiset lait kohtelevat adoptiovanhempaakin yhdenvertaisesti.

Ainoa ero lainsäädännössä koskee hetero- ja homoparien mahdollisuutta yhteiseen adoptiolapsen ottoon.  Tätä homoparilla ei ole, sillä se johtaisi adoptiolapsen yhdenvertaisuuden vääristymiseen. Mutta hetero- ja homoparien yksilöitä siis ei kohdella eriarvoisesti myöskään adoptiotapauksissa. Tästä syystä kukaan ei tiettävästi ole voittanut adoptioasiaa koskevaa oikeudenkäyntiä, jossa kantaja olisi väittänyt joutuneensa syrjityksi sukupuolisen suuntautumisensa tai parisuhteen sukupuolisuuden vuoksi.

Lainsäätäjä joutuu arvioimaan kokoomuslaista lakialoitetta käsitellessään, paljonko adoptiolapsen yhdenvertaisuus verrattuna ikäisiinsä lapsiin painaa. Minusta yhdenvertaisuuden riistäminen yhteiskunnan armoille joutuneelta lapselta ei ole humaania toimintaa.  Erikoiselta tämä Männistön (KOK) lakialoite tuntuu siksikin, että aiemmin lapsen oikeutta adoptioon mahdollisimman tasapainoiseen perheeseen on pidetty paljon suuremmassa arvossa kuin minkä tahansa perheen ”oikeutta” lapsen ottamiseen. Kummallisesti on adoptiolapsen etu ja yhdenvertaisuus häviämässä marginaalisten homoliittojen edistämiselle.

En kyllä ymmärrä myöskään tarvetta määritellä ikivanhaa ja yhteiskuntia hyvin ylläpitänyttä avioliittokäsitettä uudelleen sukupuolineutraaliksi. Miehen ja naisen liittona se on toiminut kaikkien yhteiskuntien tärkeimpänä peruspilarina tuhansia vuosia. Maailman kansojen ylivoimainen enemmistö pitää avioliittoa edelleen kahden eri sukupuolta olevan henkilön pysyvänä liittona ja yhteisasumisen muotona, joka turvaa yhteiskuntien seuraavien sukupolvien kasvamisen. Homo- ja lesboliitoilla ei yleisesti ole tähän edellytyksiä.